Miten opin?
Aikuisopiskelu on tuonut opintoihini näkemyksiä, joita olisin voinut kaivata nuorempana. Miksi koulussa kukaan ei kertonut, että ihminen voi oppia oppimaan, ja että oppiminen itsessään on taito mitä pitää kehittää? Tai no, ehkä siitä joku joskus sanoi, lapsi vain ei kuunnellut :D
Vielä ammattikorkeakoulussa suoritin opiskelun pitkälti “brute force” -menetelmällä, joka tarkoittaa siis typerän pitkiä päiviä ja useaan kertaan loppuunpalamisen rajalla vierailua. Tein usein ensimmäisenä AMK-vuonna yli 14-tuntisia opiskelupäiviä ja pidin harvemmin oikeaa vapaapäivää. Tämä johtui osittain siitä, että olin paljon vaadittua jäljessä, mutta pidän sitä kuitenkin merkittävämpänä, että menetelmäni olivat todellisen epäoptimaaliset.
Miten säästyisin koko valveillaoloajan mittaisilta opiskelubendereiltä? Voiko opiskelijalla olla aikaa harrastuksille ja muiden ihmisten näkemiselle? Voisiko opiskelu olla jollain tavalla jopa kivaa? Katsotaanpa.
Miten ihminen oppii
Oppijan kannalta on ikävää, ettei aivoihin ole vielä suoraa digitaalista rajapintaa jota pitkin sinne voisi survoa Calculus 1, 2 ja 3 -kirjat yhden työpäivän sisällä. Sen sijaan oppijan tulee oikeanlaisilla ärsykkeillä, ravinnolla ja palautumisella tukea tämän hyytelömäisen biologisen massan solujen muokkautumista. Tähän kuluu valitettavasti merkittävä määrä aikaa ja energiaa.
Uuden oppiminen on käytännössä aivosolujen välisten yhteyksien luomista ja vahvistamista. Oppimistapahtuma toimii ärsykkeenä, jolla opittavaan asiaan liittyvät, erillään olevat tai heikosti kytkeytyneet aivosolut eri “ryppäistä” aktivoituvat ja alkavat ikään kuin etsiä toisiaan tai vahvistamaan jo olemassaolevia yhteyksiä. Näin syntyy uusia ryppäitä ja oppimista. Monimutkaisemmat asiat vaativat suuremman määrän yhteyksiä ja niiden muodostaminen vaatii enemmän aikaa.
Miten oppimista voi tehostaa
“Aivosolujen kasvattaminen” ei suurimmassa osassa tapauksia tapahdu kerrasta. Poikkeuksena ehkä se oppimiskokemus, kun lasket kätesi kuumalle hellan levylle. Kuitenkin esimerkiksi matematikkaa opiskellessa, yhden kerran oppimistapahtuma ei vielä riitä muodostamaan riittävää määrää aivosolujen välisiä yhteyksiä, jotta oppija osaisi asian, tai ei unohtaisi tätä asiaa hyvin lyhyen ajan sisään. Oppimistapahtumia vaaditaankin usein monia. Tätä sanotaan (* rummutusta *) kertaamiseksi. Kertaamalla opittua asiaa aivosolujen väliset yhteydet vahvistuvat entisestään ja uusia luodaan kauemmas muihin ryppäisiin. Näin oppimisesta tulee kokonaisvaltaisempaa. Kertaus on opintojen äiti!
Jos tietoa tai osaamista ei käytä, katoaa se ajan saatossa aivoista, kun nämä “turhat” yhteydet poistetaan. Kertaamalla tätä osaamista, tiedon katoamisnopeus pienenee ja jossain vaiheessa tieto on niin jumiutunut aivoihin, että sen katoaminen kestää kauemmin kuin itse elämä.
Oman oppimisstrategiani olen kehittänyt seuraavanlaiseksi:
Viikon ensimmäiset 2-3 päivää käytän oppikirjan lukemiseen. En siis lue koko osiota kerralla läpi, vaan säästän vähintään yhteenvedon viimeiselle päivälle. Seuraavana päivänä teen oppikirjasta muutaman tehtävän, jotta pääsen soveltamaan lukemaani ja tarvittaessa kertaamaan tiettyjä asioita. Seuraavaksi pidän jaksamisestani riippuen päivän taukoa, jonka jälkeen teen vielä opettajan antamat kotitehtävät. Tällä tavalla saan työviikon aikana kerrattua samaa asiaa 4-5 kertaa pitäen työkuorman kohtuullisena (noin 8h/vko/kurssi). Tämä esimerkki oli tyylistä, jota käytän tällä hetkellä materiaalitekniikan kurssilla, ja jota sovellan kaikkeen muuhun. Tällä järjestelmällä koulunkäynti on tuntunut tähän mennessä helpolta.
It’s that damn phone
Opiskelu tapahtuu nykyisin pitkälti itsenäisesti, kun luentoja on vähän ja ne vähäisetkin luennot ovat etänä. Opiskeluun liittyvä työ vaatii siis entistä enemmän itsekuria ja motivaatiota, koska kukaan ei tule niin sanotusti potkimaan perseelle. Nykyään on myös äärimmäisen vaikeaa keskittyä, joka lisää vaikeuksia entisestään. Ympäristö on myös täynnä kaikenlaisia ärsykkeitä: Puhelin tärisee, kaverit viestittelevät ja sovellukset lähettävät turhaakin turhempia ilmoituksia. Silmäkulmassa vilahtavaa infokenttää värähdyksen saattelemana on aika vaikeaa jättää huomiotta.
Koska työhön on vaikeaa keskittyä, on se myös hyvin tehotonta. Joka kerta, kun vaihdat keskittymisesi käsillä olevasta tehtävästä johonkin hetkellisesti kivempaan, kuten puhelimeesi, aivot joutuvat tekemään ylimääräistä työtä vaihtaessasi takaisin edeltävään tehtävään. Työnteko on myös moninkertaisesti tylsempää, joten vaihtaminen takaisin tuntuu epämotivoivalta. Lisätään tähän puhelimessa käytetty aika, ja työpäivästä tulee paljon tehottomampi ja pitempi, mitä sen pitäisi olla.
Huomasin itse olevani melko riippuvainen puhelimestani, ja että se häiritsi työntekoani. Saatoin olla tekemässä vaikeita kouluhommia, jonka aikana tein töitä kerrallaan ehkä 5 minuuttia, turhauduin ja otin puhelimen käteeni ja aloin skrollaamaan eri sovellusten välillä. Toistin tätä ad infinitum ja työpäiväni kestivät usein hyvin pitkään. Jossain vaiheessa ymmärsin toiminnan negatiiviset vaikutukset ja tein asialle jotain. Poistin käytöstä melkein kaikkien sovellusten kaikki ilmoitukset. Saan ilmoitukset pelkästään puheluista, sähköposteista ja viesteistä. Lisäksi asetin rankat sovellusrajoitukset kaikkiin “hupi”-sovelluksiin. Saan päivän aikana käyttää näitä yhteensä 15 minuuttia.
Vasta asetettuani rajoitukset, huomasin, että puhelimen ollessa taskussani tai muuten näköpiirissä, se polttelee todella paljon. Jos en laita sitä käden ulottumattomille siksi ajaksi, kun minun pitäisi keskittyä muuhun, otan sen jatkuvasti vaistomaisesti käteeni ja alan etsimään jotain kivempaa tekemistä. Koska tätä kivempaa tekemistä ei ole, huomaankin äkkiä, että “ainiin”, ja jatkan töitä. Aluksi tämä tuntui suorastaan kauhealta. Kuitenkin noin viikon sisään totuin tähän uuteen normaaliin, enkä ole oikeastaan edes kaivannut Reddittaamista tai Instagrammailua. Jotenkin hauskasti tuntuu edelleen siltä, että en saa päivisin mitään aikaseksi. Ajatella, millaista se sitten oli aiemmin.
Tehokas työ
Työtä kuuluisi jaksottaa. Tavallinen ihminen pystyy keskittymään täysillä johonkin vaikeaan asiaan kerrallaan noin 20–30 minuuttia, tai noin 1–2 tuntia intohimoisen aiheen parissa flow-tilassa, jonka jälkeen aivoille tulisi antaa hetki lepoa. Tällaista jaksotusta sanotaan Pomodoro-menetelmäksi. Yhden Pomodoron aikana ei ole sallittua keskittyä mihinkään muuhun, kuin varsinaiseen tehtävään. Puhelin ynnä muut häiriötekijät ovat poissa näköpiiristä ja vasta Pomodoron päätyttyä voidaan pitää 5-10 minuutin tauko, jonka aikana saa tehdä mitä haluaa. Tätä toistetaan mielivaltainen määrä, tai kunnes ei jaksa enää keskittyä lainkaan. Menetelmää saa soveltaa itselleen sopivaksi juuri siten, kuin haluaa. Esimerkiksi työnteko- ja lepoaikoja voi pidentää tai lyhentää sopivan mittaisiksi. Kuitenkin tärkein ominaisuus Pomodorossa on se, että työntekoon keskitytään täysillä lyhyissä rykäyksissä.
Yhteenveto
Tärkein oppi koko postauksessa on se, että työhön kannattaa keskittyä täysillä kun sitä tekee, ja työtä kannattaa jaksottaa niin lyhyelle, kuin pitemmällekin aikavälille. Koulukontekstissa samaan opittavaan asiaan kannattaa viikon sisällä palata useita kertoja ja asiaa kannattaa mutustella monesta näkökulmasta. Näin aivoilla on aikaa muodostaa uusia yhteyksiä.
Tehoton työnteko ei kannata. Kirjan tai tietokoneen ääressä ei kannata istua tolkuttomia aikoja siinä toivossa, että hommat tulisivat aikaisemmin valmiiksi. Tämä aiheuttaa pelkkää stressiä ja lisää tehtyjen työtuntien määrää merkittävästi ja vaikeuttaa palautumista. On parempi idea levätä kunnolla ja palata asiaan myöhemmin, joko samana tai seuraavana päivänä kun olo on vähän freesimpi.
Kun teet töitä, keskityt pelkkään työntekoon ja kun pidät taukoa, keskityt pelkkään lepäämiseen.
Stanislas Dehaene, How We Learn
Barbara Oakley, A Mind for Numbers
Cal Newport, How to Become a Straight-A Student
Puolustusvoimat, Kouluttajan Opas