Lentopelko

Kirjoitan tämän tangenttina aikaisemmin julkaisemalleni lomapostaukselle. Vaikka lentäminen oli osa reissaamista, koen, että tämä ansaitsee oman postauksensa. Vähän samalla tavalla, kuin kiipeilyvarusteidenkin kanssa, kirjoitan tämän siinä toivossa, että saisin ymmärretty omia huoliani paremmin ja ehkä hieman lievitettyä niitä.

Miksi pelkään

Olen ensimmäistä kertaa noussut lentokoneen kyytiin 7-vuotiaana. Muistan olleeni todella innoissani ajatuksesta, että kohta mennään kovaa ja korkealle. Kokemus oli kaikin puolin positiivinen; lentäminen oli tosi jees ja cool. Lensin lapsuus- ja teinivuosinani muutamia kertoja ongelmitta, kunnes pienen tauon jälkeen 18-vuotiaana minun piti taas lentää. Koneen rullatessa kiitotielle minua jännitti. Moottoreiden tehon noustessa ja selkäni painuessa penkkiin maakiidon aikana olin peloissani. Lentokoneen pyörien irrotessa maasta olin kauhuissani. Olin varma, että jotain oli mennyt pahasti pieleen. Tuntemani, kuulemani ja näkeväni asiat olivat epänormaaleja. Lentokone tulisi syöksymään maahan ja kuolisimme kaikki. Ajatuksethan olivat varsin hölmöjä, mutta mistä ne olivat oikein peräisin?

Aloitin noin 15 vuoden iässä suorittamaan auto- ja ajoneuvoasentajan perustutkintoa ammattikoulussa. Tutkinnon aikana opettelimme huoltamaan ja korjaamaan ajoneuvoja, sekä teorian tasolla opiskelimme ajoneuvotekniikkaa yleisesti. Tänä aikana ymmärsin, että lentokoneetkaan eivät “vain pysy” ilmassa, vaan nekin autojen tavalla ovat mekaanisia laitteita, joita rakentaa, huoltaa ja korjaa ihan tavalliset kaverit, vähän niin kuin minä itse. Tämän lisäksi olin varmaankin lukenut muutamia kertoja uutisia lentotapaturmista; X laitteet hajosivat, lentokone putosi taivaalta ja Y ihmistä kuoli. Enempää lentotekniikasta, ilmailualan turvallisuudesta tai standardeista tietämättä, kuvittelin, että lentokonehallissa meno olisi samanlaista, kuin meillä koulun autohallissa, tai jotain sinne päin. Kritisoin siis tietämättäni keskeneräisenä autonkorjaajana hyvin koulutettujen ihmisten ammattitaitoa, heidän takanaan seisovaa laajaa organisaatiota ankarine vaatimuksineen ja vuosien tutkimus- ja kehitystyötä. Tiesin tarpeeksi, että osasin pelätä, mutta en tarpeeksi, että tietäisin olla pelkäämättä. Lentokoneessa istuessani kuuntelin sen tekemiä ääniä, katselin siipien ja läppien liikkeitä ja tunnustelin tasapainoelimistöäni. Olin täysin varma, että hommassa oli jotain vialla ja kohta käy huonosti. Olin väärässä, ja kaikki näkemäni, kuulemani ja kokemani oli lentomatkustuksessa täysin normaalia ja todellisuudessa olin turvassa.

Kokemus oli niin huono, että se jätti minulle enemmän tai vähemmän pysyvän pelon. Lensin seuraavan kerran 22-vuotiaana. Tällä aikavälillä olin kerennyt valmistua ammattikoulusta ja viettää pari vuotta töissä, ja olin jo pitkällä insinööriopinnoissani. Kerkesin tutustumaan lentotekniikkaan ja ilmailualan standardeihin ja menetelmiin. Työpaikalla ja AMK:ssa törmäsin pariin vanhaan lentokonemekaanikkoon, joiden kanssa keskustelin aiheesta. Olin siis tällä kertaa vähän paremmin varustautunut tiedon kanssa. Mutta koska viimekertainen kokemus pyöri mielessä, ja ensimmäistä kertaa itsenäisesti matkustaessa tilanne oli muutenkin stressaava, niin lentokoneeseen nouseminen tuntui hirveältä. Vältyin tällä kertaa paniikilta, mutta pelkäsin todella paljon, varsinkin nousun ja laskeutumisen aikana.

Tieto (ja asenne) vähentää tuskaa

Seuraavaan lentooni menikin taas pari vuotta. Suunnittelimme matkan noin puoli vuotta etukäteen, mikä antoi minulle mukavasti aikaa valmistautua tulevaan. Tällä kertaa päätin, että yritän tehdä kaikkeni päästäkseni pelostani eroon. Tänä aikana tutkiskelin usein ilmailu- ja avaruusteknologiaan liittyviä asioita ja lueskelin ilmailufoorumeita. Katselin Flightradar24-palvelusta, kun yhdessä paikassa samanaikaisesti pörräsivät sadat lentokoneet, eikä yksikään pudonnut taivaalta. Katselin paljon videoita lentokoneiden ohjaamoista nousun ja laskeutumisen aikana, sekä videoita siitä, mitä lennon aikana tulee matkustajana odottaa; mikä on normaalia ja mitä ei tarvitse pelätä. Olin tällä kertaa todellakin hyvin varustautunut tiedolla. Lentokoneeseen nouseminen jännitti ja syke oli koko ajan tasaisen koholla, mutta olin sinällään positiivisin mielin, että selviän tästä viime kertaa paremmin. Olimme jo matkalla kiitotielle, kun kapteeni kuulutti, että joudumme palaamaan takaisin portille, koska lentokoneessa on tekninen vika.
”Voi vittu”, ajattelin.
Lentokone vedettiin takaisin portille, jossa teknikko nousi koneen kyytiin ja teki hetken aikaa joitain taikatemppuja. Kohta olimmekin taas valmiita lähtemään. Sain vähän rauhoituttua ja selitettyä itselleni, että tämä oli ihan perus homma, eikä syytä huoleen ollut. Kapteenilla ja muulla henkilökunnalla olisi ihan sama selviytymisvietti, kuin minulla, eivätkä he lentäisi rikkinäisellä koneella. Nousun aikana sykkeeni oli koholla ja oloni oli varsin epämukava, mutta tällä kertaa en voi sanoa olleeni yhtään paniikissa. Tiesin kaikkien äänien olevan normaaleja, eli vaikka aluksi laskutelineiden kolina säikäyttikin minut, niin en pelännyt koneen menneen rikki. Vaikka kapteenin tekemät liikkeet, kuten moottorien tehojen vähennys ja koneen kallistus tuntuivat minusta ikäviltä, tiesin niiden olevan normaaleja, etteikä niitä tarvitsisi pelätä. Matkakorkeudessa pidin mieleni varattuna pelaamalla Angry Birdsiä istuimeni tabletilla, jotten alkaisi ajatella liikaa missä olin. Koimme matkalla pientä turbulenssia, joka ei oikeastaan pelottanut minua. Olin selvästi kehittynyt lentomatkustajana.

Reissumme aikana ennen paluulentoa, luin ilmailufoorumeilta sattumalta jotain lentoinstrumentteihin luottamisesta huonon näkyvyyden aikana. Uskomatonta, mutta ihmistä ei ilmeisesti ole tehty lentämään. Ihmisen tasapainoelimistö, ilman mitään muuta ärsykettä, kuten visuaalista havainnointia, toimii erittäin huonosti ainakin tässä asiayhteydessä. Lentäjän on vaikeaa, ellei mahdotonta havainnoida esimerkiksi lentokoneen suuntaa tai kallistuskulmia pelkkien aistiensa varassa, kun näkyvyyttä ei ole, esimerkiksi pilven sisällä. Ilmeisesti tämä on johtanut joihinkin lento-onnettomuuksiin, kun lentäjä on tehnyt ohjausliikkeitä pelkkien aistiensa varassa luottamatta instrumentteihin. Sain tästä idean.
Paluulennollamme Suomeen sain ikkunapaikan. Jännitys oli jälleen korkealla ja käteni hikoilivat, mutta tunsin olevani taas vähän valmiimpi lentämään. Pidin mielessä aiemmin lukemani ja pidin katseeni nousun ajan visusti kiinni horisontissa. Idea oli loistava. Vaikka lentokone teki useita voimakkaita kaarteita, tiesin näköhavaintoni perusteella oman asentoni paremmin, eikä tasapainoelimistöni päässyt huijaamaan, että “nyt lentsikka on kaatumassa kokonaan kyljelleen.” Yritin tämän lisäksi asennoitua siten, että kaikki oma kontrolli jätettiin portille lentokoneeseen noustessa, eikä mitään voi enää tehdä. Parempi siis vain yrittää nauttia kyydistä ja murehtia vasta, kun jotain pahaa oikeasti on tapahtumassa. Yhdistämällä kaiken oppimani, lentäminen tuntui ensimmäistä kertaa paniikkilentoni jälkeen siedettävältä.

Lentokone =/= auto

Olen nähnyt vähintäänkin kyseenalaisia korjauksia, ja kuullut älyttömistä katsastushyväksymisistä, kun puhutaan autoista. Näitä ei kuitenkaan voi mitenkään verrata siihen, miten ilmailualalla asiat tehdään.
Luin hauskan ilmaisun, että jos lentokoneen ja siihen liittyvien asioiden dokumentointi kaikki tulostettaisiin, olisi siihen käytetty paperi tilavuudeltaan suurempi, kuin itse kone. Lentokoneen suunnittelussa on ollut mukana satoja viisaita henkilöitä, jonka lisäksi ala on varsin kypsä, eli virheet, jotka voivat sattua ovat suurimmilta osin jo sattuneet. Kaikki lentotapaturmat tutkitaan perinpohjaisesti, jotta niistä opittaisiin, eikä samoja niihin johtaneita virheitä enää toistettaisi. Lentokoneen rakentamiseen käytetään ankaria standardeja, jonka lisäksi kaikki tärkeät osat ovat juuriaan myöden jäljitettävissä. Pientäkään huoltoa ei lentokoneeseen tehdä ilman tarkasteluja tai leimauksia. Ihmishenkiä vaativa lentotapaturma on niin lentoyhtiölle, kuin lentokonevalmistajalle niin valtava PR-helvetti, että sellaista ei yksinkertaisesti päästetä tapahtumaan.

Vuosittain maailmanlaajuisesti tapahtuu noin 10 lentotapaturmaa. Vuonna 2021 tapaturmia tapahtui 5. Lentoja vuonna 2021 oli 22,2 miljoonaa. Yksi lento 440 000:sta kokee onnettomuuden, joka ei aina ole edes kohtalokas. Ihminen voi yrittää laskea 440 000:een ja sadan kohdalla luovuttaa ja todeta, miten suuri luku onkaan kyseessä.

Entä jos pelottaa edelleen?

Kaikki edellä mainittu ei poista kokonaan omaa lentopelkoani. Siirtäisin itseni viime kokeman perusteella kuitenkin jo “hermostunut lentäjä” -kategoriaan. Mikäli en olisi käyttänyt aikaani asioiden tutkimiseen, olisin varmasti vielä samassa tilanteessa, kuin 18-vuotiaana. Tietämyksen lisäämisen jälkeen jäljellä taitaa olla vaihtoehtona enää vain lentää enemmän ja yrittää keksiä keinoja, jolla siihen saisi liitettyä positiivisia ajatuksia. Vähän niin kuin kaiken muunkin kanssa, epämukavuusalueella vietetty aika kasvattaa mukavuusaluetta.